Jean-Paul Vesco : « Olemisesta ensisijaisesti veljiä ja toissijaisesti pappeja »
[Todistus] Miten artikuloida hengellinen veljeys ja isyys? Algerin arkkipiispa ja dominikaani Jean-Paul Vesco osoittaa meille miten hänen sääntökuntahengellisyytensä on muovannut hänen eri asioiden tarkastelutapaansa.
Sääntökuntaelämän hengellisyys opettaa olemaan ensisijaisesti veljiä ja vasta toissijaisesti pappeja. Mitä minuun tulee, niin tällainen spiritualiteetti on minut syvällisesti muovannut, vaikka ymmärränkin että hiippakunnallisissa seminaareissa painotetaan enemmän ”isyyden” käsitettä. Sillä on kenties osansa siinä, että pappeus hyvin suorasti mielletään hallitsevaan hallinnolliseen tehtävään: kirkkoherra katsoo, että hänelle on uskottu ihmisjoukko jolle hän voi nähdä olevansa isä.
Yhteinen hedelmällisyys
Hengellisessä isyydessä tunnistan riskin etääntymisestä vääristyneeseen symboliseen suhteeseen, joka on liian kaukana todellisesta isyyssuhteesta. Itsensä asettaminen isäksi voi kehittää illuusion, että me, papit, emme tarvitsisi ketään muuta ja että olemme itsessämme odotetun hengellisen isyyden suhteen hedelmällisyyden lähde. Sitä vastoin hengellisen veljeyden käsite tekee tilaa ottaa huomioon pelastava ja todellinen vastavuoroisuus, yhteinen hedelmällisyys, joka tekee myös meidät eläviksi !
On tärkeää, ettei näkyvistä kadoteta luonnolista isyyden (äitiyden) biologista rytmiä. Itseasiassa isyyssuhde kehittyy elämän kuluessa: ensimmäisten kuukausien aikana vanhempien elämä mullistuu uuden vastasyntyneen tullessa mukaan. Tämä muuttaa heidän vakiintuneet huolenpidon käytännöt. Sitten seuraa kasvatuksen aikakausi, jossa vanhemmista tulee malli, johon lapsi peilaa itseään ja jonka mukaan hän rakentuu. Myöhemmin tulee hetki, jolloin erillisyys muodostuu kun lapset ovat tulleet aikuisiksi. Ja lopulta tulee aika, jolloin nämä lapset pitävät huolta omista vanhemmistaan.
Tämä inhimillinen kehityskulku voi helposti hämärtyä hengellisessä isyydessä, joka usein saattaa pysyä kasvatuksen aikuinen-lapsi ajan mallin mukaisena. Vain patriarkka säilyttää täyden auktoriteettinsa kuolinvuoteellensa asti, ei isä. Riski on aina siellä, missä hengellinen isyys, itsessään kaunis ajatus, sekoittuu jähmeämpään (enfermente) patriarkaaliseen isyyteen. Suhde siten kapeutuu elämässä infantilisaatioksi.
Erilaisuuden muoto
Veljellisyyden hengellisyyden malli vaikuttaa minusta ”todellisemmalta” siinä mielessä, että siiheen liittyy enemmän eksistentiaalinen inhimillisen veljeyden todellisuus. Veljestössä erilaisia asemia kunnioitetaan. Isoveljellä ja pikkuveljellä on oma roolinsa suhteessa toisiinsa. Se voi muokkautua ajan ja olosuhteiden myötä. Veljeydessä elää myös toiseuden muoto, jota on vähemmän isyydessä, koska olemme yhden ja saman isän myötä veljiä ja sisaria
Veljen auktoriteetti ei ole tavallisesti samankaltaista kuin isän auktoriteetti. Veljelleen tai sisarelleen ei olla mitään velkaa, paitsi se kiitollisuus, joka tulee siitä mitä hän on voinut olla meille, koska hän on juuri se joka hän on ollut. Hänelle ei olla velkaa elämää itsessään, ja se on suuri ero.
Piispana haluaisin olla veli niin papeille, minua vanhemmille sisarille kuin opiskelijoillekin. Ensimainituille minulle on erittäin vaikea katsoa olevani isä, mutta helpommin se luonnistuu opiskelijoille. Siitä huolimatta myös heidän kanssaan olen huomannut, että kun olen läsnä heidän elämänsä todellisuudessa veljenä se luo inhimillisesti ja hengellisesti yhtä voimakkaat suhteet kuin silloin kun he identifioivat minut, joskus mekaanisellakin tavalla, isäksi pelkästään institutionaalisen roolin mukaisesti.
Kutsuttu veljeksi
Tämän tultua sanotuksi, on selvää, että tunnistan hengellisen isyyden todellisuuden ja voiman. Yksinkertaisesti sanoen sitä ei kuitenkaan määrätä muodollisesti eikä se siten institutionalisoidu. Se on minun ymmäykseni Jeesuksen kehotuksesta olla kutsumatta ketään ”isäksi”. Kaikkien ihmisten isäksi ei tulla 25 vuotiaana vain sillä perusteella, että on vihitty papiksi. Tästä syystä veljellisyyden ja isyyden välisessä artikuloinnissa välttämättä veljeys on ensimmäinen.
Minä itse tunnen syvästi olevani kutsuttu olemaan veli, toisinaan isoveljen asemaan. Voi käydä myös niin että tällainen suhde muuttuu jonkun kanssa hengellisesti hedelmälliseksi ja siten merkiksi aidoista hengellisestä isyydestä. Henkilökohtaisesti minulla ei ole hengellistä isää, vaan veljiä ja sisaria joiden kanssa yhdessä menen eteenpäin toiseuden ja vastavuoroisuuden suhteessa. Heidän joukossaan on veljiä ja sisaria, jotka ovat olleet minulle hengellisen isyyden ja äityiden hahmoja jossakin elämäni vaiheessa. Pystyisin nimeämään heidät.
Tottakai tämä yhteys hengellisen veljeyden ja isyyden on hienovarainen. Piispana minulla on käsitykseni mukaan veljellinen suhde hiippakuntani papiston kanssa, mutta lisäksi ”jotakin vähän enemmän” erona siihen kun olin heidän joukossaan pappina tai jopa yleisvikaarina.
Vuosi sitten pidin huolta eräästä vanhasta ja rakastetusta papista, joka menehtyi covid-19 seurauksena. Muiden hiippakunnan jäsenten kanssa saattelin häntä viimeiseen hengenvetoon asti. Mennessäni tapaamaan häntä sairaalaan, antaessani kehon virkistystä tai syötävää, minulle tuli tunne, että teen sitä mitä aina olin aavistanut ehkä joutuvan tekemään joskus omalle isälleni. En uskonut pystyväni siihen. Tapani olla veli tälle papille johti minut toimimaan kuten poika toimii omaa isäänsä kohtaan. En kuitenkaan ollut tämän pappi-isän poika, jolla voisi luonnostaan olla auktoriteetti tämän elämän lopussa.
Ykseyden periaate
Mutta tosia-asia oli se, että olin hänen piispansa, vaikka olinkin hänen veljensä. Tässä suhteessa oli kuitenkin se ”pieni jokin” lisäksi, josta olimme molemmat tietoisia, ilman että oli tarvittu sanoja sen ilmaisemiseen. Mitä se oli? En osaa pukea sitä sanoiksi. Tämän suhteen hienovaraisuus ei palaudu täysin hengelliseen isyyteen, jossa piispa on ”hänen” pappiensa isä tai siihen missä pappi on hänelle uskottujen uskovien isä.
Roolini piispana, sellaisena kuin toivon sen eläväni, on olla se veli, joka omistautuu ykseyden periaatteelle, joka osaa rohkaista jokaista siinä tavassa, jolla pyhä Henki toimii hänen kauttaan. Minun mallini kirkosta on sellainen, synodaalinen, joka on kuvattu pyhän Paavalin kirjeessä korinttolaisille. Siinä jokaisella on lahjansa ja voivat niitä ilmaista. Se on kuvattuna ihmisruumiina, jossa eri ruumiinjäsenet muodostavat keskinäisriippuvaisen kokonaisuuden.
Aivan ilmiselvästi synodaalisuuden periaate kuitenkin edellyttää kulkemista ”Pietarin kanssa” ja ”Pietarin alaisuudessa”, koska kirkko ei ole demokratia siinä mielessä kuin tuo käsite usein ymmärretään. Mutta on ehdottamasti voitava kuulla kaikki äänet. Synodaalisuus sijoittuu veljeyden horisontaalisuuden ja isyyden vertikaalisuuden jännitteen väliin. Ei yhtä ilman toista.
(vapaa suomennos ranskasta veli Gabriel o.p.)
La Vie 17.2.2022 – viitattu 20.2.2022
https://www.lavie.fr/christianisme/temoignage/jean-paul-vesco-etre-des-freres-avant-detre-des-pretres-80602.php?fbclid=IwAR1WlDwcs_BIB-C7EggPNE58IdsnwjrRhXpeG3pURcHqasMpqTGxtQRYBd0
[Todistus] Miten artikuloida hengellinen veljeys ja isyys? Algerin arkkipiispa ja dominikaani Jean-Paul Vesco osoittaa meille miten hänen sääntökuntahengellisyytensä on muovannut hänen eri asioiden tarkastelutapaansa.
Sääntökuntaelämän hengellisyys opettaa olemaan ensisijaisesti veljiä ja vasta toissijaisesti pappeja. Mitä minuun tulee, niin tällainen spiritualiteetti on minut syvällisesti muovannut, vaikka ymmärränkin että hiippakunnallisissa seminaareissa painotetaan enemmän ”isyyden” käsitettä. Sillä on kenties osansa siinä, että pappeus hyvin suorasti mielletään hallitsevaan hallinnolliseen tehtävään: kirkkoherra katsoo, että hänelle on uskottu ihmisjoukko jolle hän voi nähdä olevansa isä.
Yhteinen hedelmällisyys
Hengellisessä isyydessä tunnistan riskin etääntymisestä vääristyneeseen symboliseen suhteeseen, joka on liian kaukana todellisesta isyyssuhteesta. Itsensä asettaminen isäksi voi kehittää illuusion, että me, papit, emme tarvitsisi ketään muuta ja että olemme itsessämme odotetun hengellisen isyyden suhteen hedelmällisyyden lähde. Sitä vastoin hengellisen veljeyden käsite tekee tilaa ottaa huomioon pelastava ja todellinen vastavuoroisuus, yhteinen hedelmällisyys, joka tekee myös meidät eläviksi !
On tärkeää, ettei näkyvistä kadoteta luonnolista isyyden (äitiyden) biologista rytmiä. Itseasiassa isyyssuhde kehittyy elämän kuluessa: ensimmäisten kuukausien aikana vanhempien elämä mullistuu uuden vastasyntyneen tullessa mukaan. Tämä muuttaa heidän vakiintuneet huolenpidon käytännöt. Sitten seuraa kasvatuksen aikakausi, jossa vanhemmista tulee malli, johon lapsi peilaa itseään ja jonka mukaan hän rakentuu. Myöhemmin tulee hetki, jolloin erillisyys muodostuu kun lapset ovat tulleet aikuisiksi. Ja lopulta tulee aika, jolloin nämä lapset pitävät huolta omista vanhemmistaan.
Tämä inhimillinen kehityskulku voi helposti hämärtyä hengellisessä isyydessä, joka usein saattaa pysyä kasvatuksen aikuinen-lapsi ajan mallin mukaisena. Vain patriarkka säilyttää täyden auktoriteettinsa kuolinvuoteellensa asti, ei isä. Riski on aina siellä, missä hengellinen isyys, itsessään kaunis ajatus, sekoittuu jähmeämpään (enfermente) patriarkaaliseen isyyteen. Suhde siten kapeutuu elämässä infantilisaatioksi.
Erilaisuuden muoto
Veljellisyyden hengellisyyden malli vaikuttaa minusta ”todellisemmalta” siinä mielessä, että siiheen liittyy enemmän eksistentiaalinen inhimillisen veljeyden todellisuus. Veljestössä erilaisia asemia kunnioitetaan. Isoveljellä ja pikkuveljellä on oma roolinsa suhteessa toisiinsa. Se voi muokkautua ajan ja olosuhteiden myötä. Veljeydessä elää myös toiseuden muoto, jota on vähemmän isyydessä, koska olemme yhden ja saman isän myötä veljiä ja sisaria
Veljen auktoriteetti ei ole tavallisesti samankaltaista kuin isän auktoriteetti. Veljelleen tai sisarelleen ei olla mitään velkaa, paitsi se kiitollisuus, joka tulee siitä mitä hän on voinut olla meille, koska hän on juuri se joka hän on ollut. Hänelle ei olla velkaa elämää itsessään, ja se on suuri ero.
Piispana haluaisin olla veli niin papeille, minua vanhemmille sisarille kuin opiskelijoillekin. Ensimainituille minulle on erittäin vaikea katsoa olevani isä, mutta helpommin se luonnistuu opiskelijoille. Siitä huolimatta myös heidän kanssaan olen huomannut, että kun olen läsnä heidän elämänsä todellisuudessa veljenä se luo inhimillisesti ja hengellisesti yhtä voimakkaat suhteet kuin silloin kun he identifioivat minut, joskus mekaanisellakin tavalla, isäksi pelkästään institutionaalisen roolin mukaisesti.
Kutsuttu veljeksi
Tämän tultua sanotuksi, on selvää, että tunnistan hengellisen isyyden todellisuuden ja voiman. Yksinkertaisesti sanoen sitä ei kuitenkaan määrätä muodollisesti eikä se siten institutionalisoidu. Se on minun ymmäykseni Jeesuksen kehotuksesta olla kutsumatta ketään ”isäksi”. Kaikkien ihmisten isäksi ei tulla 25 vuotiaana vain sillä perusteella, että on vihitty papiksi. Tästä syystä veljellisyyden ja isyyden välisessä artikuloinnissa välttämättä veljeys on ensimmäinen.
Minä itse tunnen syvästi olevani kutsuttu olemaan veli, toisinaan isoveljen asemaan. Voi käydä myös niin että tällainen suhde muuttuu jonkun kanssa hengellisesti hedelmälliseksi ja siten merkiksi aidoista hengellisestä isyydestä. Henkilökohtaisesti minulla ei ole hengellistä isää, vaan veljiä ja sisaria joiden kanssa yhdessä menen eteenpäin toiseuden ja vastavuoroisuuden suhteessa. Heidän joukossaan on veljiä ja sisaria, jotka ovat olleet minulle hengellisen isyyden ja äityiden hahmoja jossakin elämäni vaiheessa. Pystyisin nimeämään heidät.
Tottakai tämä yhteys hengellisen veljeyden ja isyyden on hienovarainen. Piispana minulla on käsitykseni mukaan veljellinen suhde hiippakuntani papiston kanssa, mutta lisäksi ”jotakin vähän enemmän” erona siihen kun olin heidän joukossaan pappina tai jopa yleisvikaarina.
Vuosi sitten pidin huolta eräästä vanhasta ja rakastetusta papista, joka menehtyi covid-19 seurauksena. Muiden hiippakunnan jäsenten kanssa saattelin häntä viimeiseen hengenvetoon asti. Mennessäni tapaamaan häntä sairaalaan, antaessani kehon virkistystä tai syötävää, minulle tuli tunne, että teen sitä mitä aina olin aavistanut ehkä joutuvan tekemään joskus omalle isälleni. En uskonut pystyväni siihen. Tapani olla veli tälle papille johti minut toimimaan kuten poika toimii omaa isäänsä kohtaan. En kuitenkaan ollut tämän pappi-isän poika, jolla voisi luonnostaan olla auktoriteetti tämän elämän lopussa.
Ykseyden periaate
Mutta tosia-asia oli se, että olin hänen piispansa, vaikka olinkin hänen veljensä. Tässä suhteessa oli kuitenkin se ”pieni jokin” lisäksi, josta olimme molemmat tietoisia, ilman että oli tarvittu sanoja sen ilmaisemiseen. Mitä se oli? En osaa pukea sitä sanoiksi. Tämän suhteen hienovaraisuus ei palaudu täysin hengelliseen isyyteen, jossa piispa on ”hänen” pappiensa isä tai siihen missä pappi on hänelle uskottujen uskovien isä.
Roolini piispana, sellaisena kuin toivon sen eläväni, on olla se veli, joka omistautuu ykseyden periaatteelle, joka osaa rohkaista jokaista siinä tavassa, jolla pyhä Henki toimii hänen kauttaan. Minun mallini kirkosta on sellainen, synodaalinen, joka on kuvattu pyhän Paavalin kirjeessä korinttolaisille. Siinä jokaisella on lahjansa ja voivat niitä ilmaista. Se on kuvattuna ihmisruumiina, jossa eri ruumiinjäsenet muodostavat keskinäisriippuvaisen kokonaisuuden.
Aivan ilmiselvästi synodaalisuuden periaate kuitenkin edellyttää kulkemista ”Pietarin kanssa” ja ”Pietarin alaisuudessa”, koska kirkko ei ole demokratia siinä mielessä kuin tuo käsite usein ymmärretään. Mutta on ehdottamasti voitava kuulla kaikki äänet. Synodaalisuus sijoittuu veljeyden horisontaalisuuden ja isyyden vertikaalisuuden jännitteen väliin. Ei yhtä ilman toista.
(vapaa suomennos ranskasta veli Gabriel o.p.)
La Vie 17.2.2022 – viitattu 20.2.2022
https://www.lavie.fr/christianisme/temoignage/jean-paul-vesco-etre-des-freres-avant-detre-des-pretres-80602.php?fbclid=IwAR1WlDwcs_BIB-C7EggPNE58IdsnwjrRhXpeG3pURcHqasMpqTGxtQRYBd0
RSS Feed
