Perjantaina 27. maaliskuuta 2020 paavi Franciscus vietti erityisen rukoushetken Pyhän Pietarin basilikan aukiolla. Studium Catholicum haluaa saattaa paavin sanat yleiseen tietouteen, joten julkaisemme veli Gabriel Salmelan epävirallisen käännöksen paavin Urbi & Orbi -viestistä.
Paavin erityinen rukoushetki Pietarinaukiolla
”Kun ilta oli tullut” (Mk 4,2). Juuri kuulemamme evankeliumin lukukappale alkaa näin. Viikkojen ajan on nyt ollut ilta. Synkkä pimeys on peittänyt alleen aukiomme, katumme ja kaupunkimme. Se on varjostanut elämämme täyttäen kaiken korvia huumaavalla hiljaisuudella ja ahdistavalla tyhjyydellä, joka ohi kulkiessaan pysäyttää kaiken: aistimme sen ilmassa, huomaamme sen ihmisten eleissä ja heidän katseensa paljastavat sen. Huomaamme olevamme peloissamme ja hukassa. Evankeliumin opetuslasten tavoin meidät on yllätetty valmistautumattomina hirmuisella ja odottamattomalla myrskyllä. Olemme huomanneet, että olemme samassa veneessä. Kaikki meistä ovat haavoittuvia ja hämmentyneitä, mutta samalla tärkeitä ja tarpeellisia. Kaikkia kutsutaan soutamaan yhdessä ja jokaista tarvitaan lohduttamaan toinen toistamme. Tässä veneessä… meistä on kaikki. Kuten nuo opetuslapset, jotka yhdellä äänellä hätääntyen sanoivat ”me hukumme” (jae 37), niin mekin olemme ymmärtäneet, ettemme voi jatkaa eteenpäin vain ajattelemalla itseämme, vaan vain yhdessä toimimalla voimme selviytyä.
On helppo tunnistaa tässä kertomuksessa itsemme. Sen sijaan Jeesuksen asenne on vaikeampi ymmärtää. Hyvin luonnollisesti opetuslapset ovat hädissään ja epätoivon vallassa, mutta Jeesus pysyy paikoillaan veneen perällä siinä osassa, joka on uppoamassa ensimmäisenä. Ja mitä hän tekee? Myrskyn silmässä hän nukkuu äänekkäästi luottaen Isään. Tämä on ainoa kerta evankeliumissa, kun näemme Jeesuksen nukkumassa. Jeesuksen herättyä, tyynnytettyään tuulen ja veden, hän kääntyy opetuslasten puoleen ja kysyy toruvalla äänensävyllä: ”Miksi te pelkäätte? Eikö teillä ole ollenkaan uskoa?" (jae 40).
Yrittäkäämme ymmärtää. Mistä koostuvat opetuslasten uskon puute ja sille vastakkainen Jeesuksen luottamus? Opetuslapset eivät olleet lakanneet uskomasta häneen – päinvastoin he huusivat Jeesusta avuksi. Mutta näemme miten he puhuttelivat häntä: ”Opettaja, etkö sinä välitä, että me hukumme?”. (jae38). Etkö sinä välitä: Opetuslapset uskovat, ettei Jeesus ole heistä kiinnostunut, ei kanna heistä huolta. Yksi satuttavimmista asioista itsellemme ja perheissämme on ääneen sanottu ja kuulemamme kysymys: ”Etkö välitä minusta?”. Se on lause, joka haavoittaa ja saa myrskyjä valloilleen sydämessämme. Se olisi järkyttänyt Jeesustakin. Nimittäin hän, enemmän kuin kukaan muu, välittää meistä. Todellakin, heti kun opetuslapset häntä pyysivät apuun, hän pelasti heidät peloistaan.
Myrsky tuo esiin haavoittuvuutemme paljastaen valheelliset ja pinnalliset varmuuteemme, joiden ympärille olemme rakentaneet päivittäiset aikataulumme, projektimme, toimintatapamme ja ensisijaiset tavoitteemme. Tämä osoittaa, että olemme antaneet itsemme tulla hengettömiksi ja ponnettomiksi asioissa, jotka todella ruokkivat, ylläpitävät sekä vahvistavat jokapäiväistä elämäämme ja yhteisöjämme. Myrsky paljastaa selvästi ennakkokäsityksemme ja unohduksemme asioista, jotka todella ravitsevat meidän ihmisten sielua. Kaikki ne nukuttamisyritykset, jotka perustuvat ajattelu- ja toimintamalleihin, joiden oletetaan ”pelastavan” meidät, osoittautuvatkin nyt tehottomiksi yhdistämään meitä juuriimme ja ylläpitämään edeltämme menneiden muistoa. Me riistämme itseltämme vasta-aineen, jota tarvitsemme kohdatessamme vastoinkäymisiä.
Tässä rajuilmassa romahtaa se stereotyypeistä rakentamamme kulissi, jolla olemme oman egomme naamioineet. Kulissi, josta olemme olleet alituisesti huolissamme. Näin paljastuu jälleen kerran se (autuas) yhteenkuuluvuus, jota meiltä ei voi riistää: olemme yhtä sisarina ja veljinä.
”Miksi te pelkäätte? Eikö teillä ole uskoa?” Herra, sinun sanasi iskee meihin ja koskettaa meitä, meitä kaikkia. Tässä maailmassa, jota sinä rakastat enemmän kuin me, olemme edenneet hillitöntä vauhtia ja voimamme tunnossa olemme luulleet pystyvämme mihin tahansa. Ahneella voitontavoittelulla olemme antaneet itsemme ripustautua eri asioihin ja tulleet kiireen viettelemänä poistuneeksi luotasi. Me emme pysähtyneet moitteidesi edessä; emme ravistuneet hereille sodista, ympäri maailmaa vallitsevasta epäoikeudenmukaisuudesta, emmekä ole kuunnelleet köyhien tai haurastuvan planeettamme vaikerrusta. Jatkoimme elämäämme huolettomasti kuvitellen voivamme elää hyvinvoivasti maailmassa, joka on sairas. Nyt ollessamme keskellä myrskyä anelemme ”Herää, Herra!”.
”Miksi te pelkäätte? Eikö teillä ole uskoa?” Herra, sinä kutsut meitä, kutsut meitä uskomaan. Se ei ole niinkään kutsua uskomaan olemassaoloosi, vaan tulemista sinun luoksesi ja luottamaan sinuun. Tänä paaston aikana kaikuu kiireesti: ”Kääntykää!” ”Tulkaa takaisin minun luokseni koko sydämestänne!” (Joel: 2:12). Sinä kutsut meitä tarttumaan tähän kriisin aikaan valinnantekemisen aikana. Tämä ei ole sinun tuomiosi aika, vaan meidän tilintekomme hetki: on aika valita mikä merkitsee ja mikä joutaa mennä. On aika erotta se mikä on tarpeellista siitä mikä ei ole. On aika saada elämämme takaisin raiteilleen suhteessa sinuun ja lähimmäisiimme. Voimme katsoa moniin kumppaneihimme, jotka ovat yhteisellä matkalla, ja jotka ovat pelosta huolimatta reagoineet jopa antamalla henkensä. Tätä on Hengestä vuodatettu voima, joka muodostuu rohkeassa ja anteliaassa itsensä kieltämisessä. Juuri Hengessä eläminen voi lunastaa, arvostaa ja osoittaa miten elämämme ovat kietoutuneet yhteen. Elämäämme ylläpitävät tavalliset, usein unohdetut, ihmiset, jotka eivät näy sanomalehdissä tai otsikoissa eivätkä viimeisimpien muotinäytösten lavoilla. Ne, jotka epäilemättä käsikirjoittavat näinä päivinä ratkaisevasti tapahtumiamme ovat lääkäreitä, sairaanhoitajia, kauppatyöntekijöitä, siivoojia, hoivaajia, kuljettajia, lain- ja järjestyksen edustajia, vapaaehtoisia, pappeja, sääntökuntamiehiä – ja naisia ja niin lukemattomia muita, jotka ovat ymmärtäneet, että eivät voi pelastaa itse itseään. Näin suuren kärsimyksen edessä, jossa aito inhimillinen kehitys punnitaan, koemme Jeesuksen papillisen rukouksen ”Että he yhtä olisivat” (Joh. 17:21). Niin monet päivittäin ovat kärsivällisiä ja luovat toivoa sekä kantavat huolta, etteivät kylvä paniikkia, vaan jaettua vastuullisuutta. Monet isät, äidit, isovanhemmat ja opettajat pienin arkipäivän elein osoittavat lapsillemme miten kohdata kriisi ja navigoida siinä sopeuttamalla rutiineja, nostamalla katse ylöspäin ja vaalimalla rukousta. Lukemattomat ihmiset rukoilevat, antavat uhrilahjansa ja esirukoilevat kaikkien ihmisten hyvän puolesta. Rukous ja hiljainen palvelu – ne ovat meidän voittoisat aseemme.
”Miksi te pelkäätte? Eikö teillä ole uskoa?” Usko alkaa siitä, kun ymmärrämme tarvitsevamme pelastusta. Emme ole itseriittoisia: itsessään voimme vain räpiköidä, sillä tarvitsemme Herraa kuten muinaiset merellä suunnistavat tarvitsivat tähtiä. Kutsukaamme Jeesus elämämme veneeseen. Ojentakaamme huolemme hänelle, jotta hän voi voittaa ne. Opetuslasten tavoin koemme, että hänen ollessaan matkassa, emme haaksirikkoudu. Sillä Jumalan voima on siinä, että hän kääntää kaiken meille tapahtuvan hyväksi, jopa pahat asiat. Hän tuo myrskyn keskelle tyyneyden, koska Jumalan kanssa elämä ei koskaan kuole.
Herra kutsuu meitä myrskymme keskellä ja kehottaa uudistamaan ja laittamaan käytäntöön vahvistusta, tukea sekä merkitystä antavan solidaarisuuden ja toivon näinä hetkinä, jolloin kaikki näyttää horjuvan. Herra herättelee uudistaakseen ja virvoittaakseen Pääsiäisuskomme. Meillä on ankkuri: hänen ristinsä kautta meidät on pelastettu. Meillä on ruori: hänen ristinsä kautta meidät on lunastettu. Meillä on toivo: hänen ristinsä kautta meidät on parannettu ja otettu hänen lunastavan rakkautensa syleilyyn, niin ettei kukaan voi meitä siitä erottaa. Yksinäisyyden keskellä kärsimme hellyyden puutteesta, emme voi tavata toisiamme ja koemme monista asioista luopumisen. Kuunnelkaamme tässä tilanteessa jälleen julistusta, joka pelastaa meidät: hän on ylösnoussut ja elää rinnallamme. Herra kutsuu ristiltä meitä löytämään uudelleen elämän, joka odottaa meitä, katsomaan heitä, jotka katsovat meitä sekä vahvistamaan, tunnistamaan ja vaalimaan sisällämme elävää armoa. Älkäämme tukahduttako lepattavaa liekkiä, joka ei koskaan sammu, vaan joka aina antaa mahdollisuuden sytyttää toivon uudelleen.
Hänen ristinsä syleily merkitsee rohkeuden löytämistä kohdata kaikki nykyhetken koettelemukset asettamalla syrjään hetkeksi halumme valtaan ja omistamiseen, jotta tekisimme tilaa luovuudelle, jonka vain Henki voi saada aikaan. Se tarkoittaa rohkeutta luoda tiloja, joissa kaikki voivat kokea olevansa kutsuttuja sekä sallia uusia huolenpidon, veljeyden ja solidaarisuuden muotoja. Hänen ristinsä kautta meidät on pelastettu syleilemään toivoa ja antaa sen vahvistaa ja ylläpitää kaikkia toimia ja paikkoja, jotka auttavat meitä suojelemaan itseämme ja toisiamme. Herran syleileminen saadaksemme toivoa – siinä on uskon voima, joka vapauttaa meidät pelosta ja antaa toivon.
”Miksi te pelkäätte? Eikö teillä ole uskoa?” Rakkaat veljet ja sisaret, tältä paikalta, joka todistaa Pietarin kallionlujasta uskosta, tahtoisin tänä iltana uskoa teidät kaikki Herran haltuun, Marian - Ihmisten terveyden ja myrskyisen Meren tähden – esirukouksen kautta. Täältä Roomaa ja koko maailmaa halaavalta pylväsrivistöltä laskeutukoon osaksenne Jumalan lohduttava siunaus. Herra, siunaa maailmaa - anna terveys ruumiillemme ja lohdutus sydämillemme. Sinä kehotat meitä olemaan pelkäämättä. Silti meidän uskomme on heikko ja me olemme peloissamme. Mutta sinä Herra et jätä meitä myrskyn armolle. Sano uudestaan: ”Älkää pelätkö” (Matt. 28:5). Ja me puolestamme yhdessä Pietarin kanssa: ”heitämme yllesi kaikki huolemme, sillä sinä pidät meistä huolen” (ks. 1. Piet. 5:7).
Yrittäkäämme ymmärtää. Mistä koostuvat opetuslasten uskon puute ja sille vastakkainen Jeesuksen luottamus? Opetuslapset eivät olleet lakanneet uskomasta häneen – päinvastoin he huusivat Jeesusta avuksi. Mutta näemme miten he puhuttelivat häntä: ”Opettaja, etkö sinä välitä, että me hukumme?”. (jae38). Etkö sinä välitä: Opetuslapset uskovat, ettei Jeesus ole heistä kiinnostunut, ei kanna heistä huolta. Yksi satuttavimmista asioista itsellemme ja perheissämme on ääneen sanottu ja kuulemamme kysymys: ”Etkö välitä minusta?”. Se on lause, joka haavoittaa ja saa myrskyjä valloilleen sydämessämme. Se olisi järkyttänyt Jeesustakin. Nimittäin hän, enemmän kuin kukaan muu, välittää meistä. Todellakin, heti kun opetuslapset häntä pyysivät apuun, hän pelasti heidät peloistaan.
Myrsky tuo esiin haavoittuvuutemme paljastaen valheelliset ja pinnalliset varmuuteemme, joiden ympärille olemme rakentaneet päivittäiset aikataulumme, projektimme, toimintatapamme ja ensisijaiset tavoitteemme. Tämä osoittaa, että olemme antaneet itsemme tulla hengettömiksi ja ponnettomiksi asioissa, jotka todella ruokkivat, ylläpitävät sekä vahvistavat jokapäiväistä elämäämme ja yhteisöjämme. Myrsky paljastaa selvästi ennakkokäsityksemme ja unohduksemme asioista, jotka todella ravitsevat meidän ihmisten sielua. Kaikki ne nukuttamisyritykset, jotka perustuvat ajattelu- ja toimintamalleihin, joiden oletetaan ”pelastavan” meidät, osoittautuvatkin nyt tehottomiksi yhdistämään meitä juuriimme ja ylläpitämään edeltämme menneiden muistoa. Me riistämme itseltämme vasta-aineen, jota tarvitsemme kohdatessamme vastoinkäymisiä.
Tässä rajuilmassa romahtaa se stereotyypeistä rakentamamme kulissi, jolla olemme oman egomme naamioineet. Kulissi, josta olemme olleet alituisesti huolissamme. Näin paljastuu jälleen kerran se (autuas) yhteenkuuluvuus, jota meiltä ei voi riistää: olemme yhtä sisarina ja veljinä.
”Miksi te pelkäätte? Eikö teillä ole uskoa?” Herra, sinun sanasi iskee meihin ja koskettaa meitä, meitä kaikkia. Tässä maailmassa, jota sinä rakastat enemmän kuin me, olemme edenneet hillitöntä vauhtia ja voimamme tunnossa olemme luulleet pystyvämme mihin tahansa. Ahneella voitontavoittelulla olemme antaneet itsemme ripustautua eri asioihin ja tulleet kiireen viettelemänä poistuneeksi luotasi. Me emme pysähtyneet moitteidesi edessä; emme ravistuneet hereille sodista, ympäri maailmaa vallitsevasta epäoikeudenmukaisuudesta, emmekä ole kuunnelleet köyhien tai haurastuvan planeettamme vaikerrusta. Jatkoimme elämäämme huolettomasti kuvitellen voivamme elää hyvinvoivasti maailmassa, joka on sairas. Nyt ollessamme keskellä myrskyä anelemme ”Herää, Herra!”.
”Miksi te pelkäätte? Eikö teillä ole uskoa?” Herra, sinä kutsut meitä, kutsut meitä uskomaan. Se ei ole niinkään kutsua uskomaan olemassaoloosi, vaan tulemista sinun luoksesi ja luottamaan sinuun. Tänä paaston aikana kaikuu kiireesti: ”Kääntykää!” ”Tulkaa takaisin minun luokseni koko sydämestänne!” (Joel: 2:12). Sinä kutsut meitä tarttumaan tähän kriisin aikaan valinnantekemisen aikana. Tämä ei ole sinun tuomiosi aika, vaan meidän tilintekomme hetki: on aika valita mikä merkitsee ja mikä joutaa mennä. On aika erotta se mikä on tarpeellista siitä mikä ei ole. On aika saada elämämme takaisin raiteilleen suhteessa sinuun ja lähimmäisiimme. Voimme katsoa moniin kumppaneihimme, jotka ovat yhteisellä matkalla, ja jotka ovat pelosta huolimatta reagoineet jopa antamalla henkensä. Tätä on Hengestä vuodatettu voima, joka muodostuu rohkeassa ja anteliaassa itsensä kieltämisessä. Juuri Hengessä eläminen voi lunastaa, arvostaa ja osoittaa miten elämämme ovat kietoutuneet yhteen. Elämäämme ylläpitävät tavalliset, usein unohdetut, ihmiset, jotka eivät näy sanomalehdissä tai otsikoissa eivätkä viimeisimpien muotinäytösten lavoilla. Ne, jotka epäilemättä käsikirjoittavat näinä päivinä ratkaisevasti tapahtumiamme ovat lääkäreitä, sairaanhoitajia, kauppatyöntekijöitä, siivoojia, hoivaajia, kuljettajia, lain- ja järjestyksen edustajia, vapaaehtoisia, pappeja, sääntökuntamiehiä – ja naisia ja niin lukemattomia muita, jotka ovat ymmärtäneet, että eivät voi pelastaa itse itseään. Näin suuren kärsimyksen edessä, jossa aito inhimillinen kehitys punnitaan, koemme Jeesuksen papillisen rukouksen ”Että he yhtä olisivat” (Joh. 17:21). Niin monet päivittäin ovat kärsivällisiä ja luovat toivoa sekä kantavat huolta, etteivät kylvä paniikkia, vaan jaettua vastuullisuutta. Monet isät, äidit, isovanhemmat ja opettajat pienin arkipäivän elein osoittavat lapsillemme miten kohdata kriisi ja navigoida siinä sopeuttamalla rutiineja, nostamalla katse ylöspäin ja vaalimalla rukousta. Lukemattomat ihmiset rukoilevat, antavat uhrilahjansa ja esirukoilevat kaikkien ihmisten hyvän puolesta. Rukous ja hiljainen palvelu – ne ovat meidän voittoisat aseemme.
”Miksi te pelkäätte? Eikö teillä ole uskoa?” Usko alkaa siitä, kun ymmärrämme tarvitsevamme pelastusta. Emme ole itseriittoisia: itsessään voimme vain räpiköidä, sillä tarvitsemme Herraa kuten muinaiset merellä suunnistavat tarvitsivat tähtiä. Kutsukaamme Jeesus elämämme veneeseen. Ojentakaamme huolemme hänelle, jotta hän voi voittaa ne. Opetuslasten tavoin koemme, että hänen ollessaan matkassa, emme haaksirikkoudu. Sillä Jumalan voima on siinä, että hän kääntää kaiken meille tapahtuvan hyväksi, jopa pahat asiat. Hän tuo myrskyn keskelle tyyneyden, koska Jumalan kanssa elämä ei koskaan kuole.
Herra kutsuu meitä myrskymme keskellä ja kehottaa uudistamaan ja laittamaan käytäntöön vahvistusta, tukea sekä merkitystä antavan solidaarisuuden ja toivon näinä hetkinä, jolloin kaikki näyttää horjuvan. Herra herättelee uudistaakseen ja virvoittaakseen Pääsiäisuskomme. Meillä on ankkuri: hänen ristinsä kautta meidät on pelastettu. Meillä on ruori: hänen ristinsä kautta meidät on lunastettu. Meillä on toivo: hänen ristinsä kautta meidät on parannettu ja otettu hänen lunastavan rakkautensa syleilyyn, niin ettei kukaan voi meitä siitä erottaa. Yksinäisyyden keskellä kärsimme hellyyden puutteesta, emme voi tavata toisiamme ja koemme monista asioista luopumisen. Kuunnelkaamme tässä tilanteessa jälleen julistusta, joka pelastaa meidät: hän on ylösnoussut ja elää rinnallamme. Herra kutsuu ristiltä meitä löytämään uudelleen elämän, joka odottaa meitä, katsomaan heitä, jotka katsovat meitä sekä vahvistamaan, tunnistamaan ja vaalimaan sisällämme elävää armoa. Älkäämme tukahduttako lepattavaa liekkiä, joka ei koskaan sammu, vaan joka aina antaa mahdollisuuden sytyttää toivon uudelleen.
Hänen ristinsä syleily merkitsee rohkeuden löytämistä kohdata kaikki nykyhetken koettelemukset asettamalla syrjään hetkeksi halumme valtaan ja omistamiseen, jotta tekisimme tilaa luovuudelle, jonka vain Henki voi saada aikaan. Se tarkoittaa rohkeutta luoda tiloja, joissa kaikki voivat kokea olevansa kutsuttuja sekä sallia uusia huolenpidon, veljeyden ja solidaarisuuden muotoja. Hänen ristinsä kautta meidät on pelastettu syleilemään toivoa ja antaa sen vahvistaa ja ylläpitää kaikkia toimia ja paikkoja, jotka auttavat meitä suojelemaan itseämme ja toisiamme. Herran syleileminen saadaksemme toivoa – siinä on uskon voima, joka vapauttaa meidät pelosta ja antaa toivon.
”Miksi te pelkäätte? Eikö teillä ole uskoa?” Rakkaat veljet ja sisaret, tältä paikalta, joka todistaa Pietarin kallionlujasta uskosta, tahtoisin tänä iltana uskoa teidät kaikki Herran haltuun, Marian - Ihmisten terveyden ja myrskyisen Meren tähden – esirukouksen kautta. Täältä Roomaa ja koko maailmaa halaavalta pylväsrivistöltä laskeutukoon osaksenne Jumalan lohduttava siunaus. Herra, siunaa maailmaa - anna terveys ruumiillemme ja lohdutus sydämillemme. Sinä kehotat meitä olemaan pelkäämättä. Silti meidän uskomme on heikko ja me olemme peloissamme. Mutta sinä Herra et jätä meitä myrskyn armolle. Sano uudestaan: ”Älkää pelätkö” (Matt. 28:5). Ja me puolestamme yhdessä Pietarin kanssa: ”heitämme yllesi kaikki huolemme, sillä sinä pidät meistä huolen” (ks. 1. Piet. 5:7).
| Epävirallinen suomennos englannista: veli Gabriel O.P. |
Englanniksi teksti löytyy täältä:
http://www.vatican.va/content/francesco/en/homilies/2020/
documents/papa-francesco_20200327_omelia-epidemia.html
Kuva: Vatican News - Live-lähetyksen kuvakaappaus
http://www.vatican.va/content/francesco/en/homilies/2020/
documents/papa-francesco_20200327_omelia-epidemia.html
Kuva: Vatican News - Live-lähetyksen kuvakaappaus
RSS Feed
